Tammikuun tarinoita

näinpä siis palaamme mun kesän tapahtumiin. hmm mitäköhän mä Tammikuussa tein? sen ainaki muistan, että tapahtui mulle hyvinkin valitettava tapahtuma ja puhelimeni irtisanoutui pestistään ja tammikuussa otetut kuvat hävisivät kokonaan, joten sitäkään vähää ei ole mun muistia avittamassa. Ensimmäiset viikot taisin viettää aikalailla kotona uima-altaalla löhöillessä ja kavereita nähdessä. Meille saapui host äidin täti Uruguaysta joka on nunna ja hänen kanssaan vietettiin rauhallisia hellepäiviä kun vanhemmat oli töissä ja sisarukset lähti matkustelemaan eripuolille Etelä-Amerikkaa.

 No sitten kuun puolivälissä tapahtui tää dramaattinen onnettomuus mun rakkaan iphoneni kanssa ja muutamaa päivää myöhemmin host äitini ilmoitti, että mut on kutsuttu kyläilemään pieneen pikku kyläpahaseen 4 tunnin bussimatkan päähän ja lähdet ylihuomenna. Innokkaana vaihtarina lähdin sitten ilman puhelinta yksin tuntemattomaan paikkaan tuntemattomien ihmisten luokse ja kohti uusia seikkailuja. Tää kuviohan siis meni niin, että mun host vanhemat on vapaaehtoisia vaihtarin majoittajia kun heidän perhetuttunsa lapsi viettää tän vuoden jenkeissä ja he rahoittavat sitä matkaa vähän koska tän perheen isä menehtyi pari vuotta sitten ja heillä ei ollut mahdollisuutta majoittaa vaihtaria. Tää perhe sitten kutsui mut kyläilemään. Mä ajattelin että siellä vietän muutaman päivän, ja hostit sano että ota vähän vaatteita mukaan. Kun saavuin kohteeseen, niin mulle sitten sanottiin, että tosi kiva kun haluat viettää täällä loppuloman! Siinä pieni paniikki iski kun pienen repun kanssa lähdin matkaan ja vaikka mitä suunnitelmia oli tehty kavereitten kanssa loppukesäksi hahhaha. Loppujenlopuksi siellä vietin vähän päälle kaksi viikkoa ja vaikka aluksi ajatus ahdisti että siellä viettäisin niinkin kauan aikaa (ja vielä ilman kommunikointimahdollisuuksia ulkomaailmaan), niin hetkeäkään ei ollut tylsää ja oli super hauska reissu.

 Tän kahden viikon aikana tutustuin koko heidän sukuunsa ja kaikki oli vaan niin ihania ja avoimia ja otti mut vastaan niin hyvin kun vaan voi, pelailtiin ja pidettiin hauskaa suvun nuorison kanssa, syötiin syötiin ja syötiin, siis voin ihan rehellisesti sanoa että siellä lihoin koko tän vuoden edestä, käytiin maailman surffipääkaupungissa Pichilemussa muutamaankin otteeseen kun sinne oli vain tunnin matka!, käytiin iltaisin kylän aukiolla jossa oli viikonajan joka ilta artisteja esiintymässä ja pikkukojuja täynnä erilaisia ruokia ja käsitöitä, sain kunnon espanjan kielikylvyn kun kukaan ei englannin sanaakaan osannut ja ilman kännykkää en voinut kommunikoida kenenkään kanssa millään kielellä hahaha.

 Nää viikot vielä huipentui siihen kun yksi näistä tädeistä sanoi että hän tuntee tosi hyvin yhden niistä kaivosmiehistä, jotka silloin oli siinä kaivosturmassa maan alla monta kuukautta, että haluaisinko mä tavata hänet? No tottakai mä innostuin heti ja sitten sovittiin tapaaminen tän kaivurin kanssa. Tapasin sitten Daniel Herrera nimisen kaivosmiehen kanssa. Tarkalleen ottaen numero 16. Vietettiin päivä Santa Cruzissa lounastaen hänen asunnollaan ja myöhemmin mentiin käymään museossa, jossa on yksi osa omistettu vain tälle kaivosonnettomuudelle. Siellä sitten oli tän Danielin vaatteet joissa hän vietti koko sen ajan maanalla, teltta jossa hänen äitinsä oli yöpynyt, kirjeitä, esimerkkejä ruuista ja tarvikkeista joita heille sinne alas lähetettiin, puhelin joilla he kommunikoivat ’’ylös’’ ja kaiken huipuksi felix2 eli kapseli jolla heidät vihdoin viimein nostettiin maanpäälle. Ei ollut kovin puhelias tyyppi tämä Daniel, mutta kun se huomas miten innoissani siellä tarkkailin niitä juttuja ja kyselin kysymyksiä, niin sekin sitten innostui kertomaan super mielenkiintoisia tarinoita. Ainiin ja viimeisessä huoneessa kerrottiin kuinka maailmanlaajuinen juttu se onnettomuus oli ja oli tilastoja esim kuinka monta kertaa aiheesta twiitattiin tai facebookattiin. Seinät oli täynnä erimaiden lehtiotsikkoja ja iloiseksi yllätykseksi löysin sieltä myös iltalehden kannen! haha mua pyydettiin aika monta kertaa lukemaan se otsikko ja kääntämään espanjaksi. Huomas että kyllä se aika siellä maan alla oli jättäny jälkensä ja se näkyi vieläkin kun ihmiset tunnisti kaduilla ja katsoi ihailevasti, hän saa lahjoja ja vaikka mitä bisnesehdotuksia vieläkin näin viiden vuoden jälkeen ja koko hänen elämä oikeastaan pyörii tän kaivosonnettomuuden ympärillä vieläkin. Siis en osaa ees selittää mut mulle toi tarina ja historia on ihan käsittämättömän mielenkiintoinen ja olin ihan onnessani siellä museossa ja kysyin varmaan tuhat ihan tyhmääkin kysymystä haha. Jos jotain kiinnostaa niin youtubesta löytyy siihen liittyvä dokumentti ja siitä on viimevuonna valistunut ihan kelpo elokuvakin jota voin suositella jos se jostain löytyy! Ei sitä kovin moni tommosta ihmistä noin ison historian kanssa pääse tapaamaankaan. Ehkä mä vielä joskus kerron tosta tapaamisesta lisää, mutta nyt heitän vaan kaikki miljoonat kuvat tähän ja jatkan (mahdottomalta tuntuvaa) pakkausta, koska huomenna ois edessä perheenvaihto!! Mun Puconin matkasta myös tulossa kuvapläjäys ihan näillä näppäimillä.